Menneisyyden keloissa Isabella poistui perämiehen kanssa juonitellen, kun loikataan jälleen ajassa eteenpäin Deloreanin peruutustutka huutaen.
Satamakapakka, nykyisyys
Isabella saapuu tyhjään kapakkaan. Tarttuu vanhalta muistilta harjaan ja pyyhkäisee muutaman vedon hyräillen tuttua melodiaansa, kun Mikko osuu paikalle kellarista.
MIKKO: I-Isabella?
ISABELLA: ISÄ!
Isabella rientää isänsä syliin.
MIKKO: Miten kauan siitä nyt onkaan? Miten sinulla on mennyt?
ISABELLA: Aivan liian kauan! Voi, miten olenkaan maailmaa nähnyt reilussa kymmenessä vuodessa. Mistä edes tietäisin aloittaa…
MIKKO: Sinä heilastelit vasten kaikkia pelkojani sen pahamaineisen Peten kanssa ja sitten vain vaihdoit hänet perämieheen.
ISABELLA: Vaihdoinko? Tämäpä uutta minullekin.
MIKKO: Pete sanoi, että… Etkö sitten…
ISABELLA: Minä halusin näyttää Petelle, että kuningattaren kultalasti oli vaivan arvoinen. Perämies oli vain maaniteltavissa mukaan. Ja sitten jatkoimme suunnittelemattomasti matkaa, kun etsintäkuulutukset ja kaikenlaiset huhut alkoivat kiiriä satamissa kulovalkean tavoin. Hurjaa on elämä! Pian meri oli viettänyt toiselle puolen maailmaa asti. Ja voi kun minä nautin siitä kaikesta!
MIKKO: Kuka kapteenina sitten oikein toimi?
ISABELLA: Minä!
MIKKO: Kas tyttöä! Eikö kukaan yrittänyt kapinaa?
ISABELLA: Jokunen rohkeni keikan venähdettyä kuukausiksi ja taas kuukausiksi, mutta heidät vedettiin kölin ali. Loput rauhoittuivat nopeasti uusien keikkojen myötä. Merellä oli elettävä pysyäkseen hengissä.
ISABELLA: Miten sinulla on mennyt?
MIKKO: Ei täällä hiljaisessa kyläpahasessa paljoa tapahdu. Pete käy tuon tuostakin koittamassa värvätä porukkaa kostoreissulleen. Ja laivaa.
ISABELLA: Kuulin huhuja. Ei kai hän…
MIKKO: Sinut jättäisi rauhaan, pikemminkin varmaan vain sulkisi syliinsä tukahtumiseen asti. Perämiehesi sen sijaan suolistaisi auringon paahtamalle rannalle kuin kalan. Pete syyttää häntä laivavarkaudesta.
ISABELLA: Voi! Selitin kyllä kaiken Maryn kajuuttaan jättämässäni kirjeessä, mutta se taisi todella palaa Maryn mukana ennen kuin Pete yhytti kirjeen.
MIKKO: Olet siis kuullut onnettomuudesta?
ISABELLA: Hullunkurinen sattuma, että Maryn pitikin palaa juuri samana iltana, kun lähdin Peten Isabellalla matkoihini. Heikompaakin epäilyttäisi, vaan perämieheni oli syyttä suotta etsintäkuulutettuna palosta kaukaisissakin satamissa vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Uskothan, että tarkoituksenamme oli kyllä palata suoraan keikan jälkeen kotiin? Oudon paljon porua yhdestä onnettomasta laivapalosta!
MIKKO: Ei muuten ihan mikään pieni palo ollutkaan! Ruuti ruumassa syttyi, liekit tarttuivat viereisiin laivoihin ja upottivat yli puolet sataman laivoista. Seassa oli tuolloin joku kruunun laivakin. Täällä tapaus muistetaan vieläkin ja syyllistä etsitään edelleen aktiivisesti.
ISABELLA: Voi perämiestäni! Kun olisin tuon arvannut, olisimme kehottaneet häntä varovaisuuteen rantautuessamme.
Mikko nostaa vaivalloisesti tynnyriä. Isabella koppaa tynnyrin tukevasti ja nostaa sen toivottuun paikkaan.
ISABELLA: Aavistelin, miten pahalta tilanne mahtoi näyttää kannaltamme, kun Pete kadotti noin vain molemmat laivansa. Kuvittelin silti Peten ajatusten jo vähän lientyneen.
MIKKO: Hän olisi voinut aloittaa kunniallisenkin toimen. Meri paljastaa ihmisten todellisen luonteen mennen ja tullen.
ISABELLA: Mitähän lie tuolloin paloyönä tapahtunut?
MIKKO: Älä sillä päätäsi vaivaa. Tärkeintä, että olet nyt täällä.
ISABELLA: Luoti lävisti perämieheni jalan, eikä hän ole merellä enää entisensä veroinen. Tiedätkö, ajattelin tuoda hänet tänne apupojaksesi loppuelämäkseen, jos tunnelma olisi jo rauennut. Nyt alan jo epäillä, että oli väärä veto tulla ollenkaan. Tai että hänen kiinnijäämisensä kuulusteluihin ei ollutkaan suurin kuviteltavissa oleva paha. Paljon olemme tehneet, mutta tähän hän on syytön! Uskothan?
Mikko murtuu.
MIKKO: Uskon.
ISABELLA: Mikä sinulle tuli?
MIKKO: Tuona iltana aioin anoa Peteä jättämään sinut rauhaan…
Maryn kansi, menneisyys
Mikko selvästi päihtyneenä tynnyreiden äärellä. Toistelee, sopertaa, sammaltaa.
MIKKO: PETE! Tule ulos kajuutastasi.
MIKKO: Huhuu?
MIKKO: Senkin pilssirotta! Pidä näppisi erossa Isabellasta!
Mikko todentaa ympärilleen pälyillen, että on todennäköisesti laivassa tosiaan yksin. Kumoaa itselleen juomaa juuri toimittamistaan tynnyreistä.
MIKKO: Näin sitä syödään kuormasta! Katso ja vie kölin ali, jos uskallat!
MIKKO: Isabella on ainoa tyttäreni. Ainoa! Sinulla on sentään vaihtoehtoinasi satoja satamia tyttärineen.
Mikko kaivaa taskustaan piipun, onnistuu kumoamaan samassa juomansa.
MIKKO: Honolulu. HONOLULU!
Mikko raapaisee tikun tynnyrin kylkeen ja sytyttää piippua suulleen.
MIKKO: Vie vääryydellä hankitut dublonisi pois! Vie ja tuhlaa vaikka niihin Honolulun tyttöihin. Minun tytärtäni… et… vie!
Mikko valpastuu, kun käsissä oleva tikku on palaa loppuun ja polttaessaan sormia tipahtaa kannelle. Nousee pian ylös, kun huomaa roihun syttyvän. Nappaa käsillä olevan rievun ja yrittää hutkia sillä nopeasti yltyvää tulipaloa sammuksiin. Hylkää laivan, tuhriintunut riepu jää satamalaiturille.
Satamakapakka, nykyisyys
Paluu takaisin edeltävään kohtaukseen.
MIKKO: Se satamalaiturille jäänyt riepu oli perämiehesi viitta. En todellakaan ajatellut niin käyvän, mutta syy vierähti hänelle. Kadotettuani sinut ja epäillyn pysyessä tavoittamattomissa tilanteen oli vain pelkurimaisesti sama antaa pysyä tällaisenaan. Oletko minulle vihainen?
ISABELLA: Voi isäkulta! Meri ja vapaus on ollut parasta aikaani koskaan! En ikimaailmassa! Entä sinä minulle, kun niin pikaisesti karkasin?
MIKKO: En! Voi rakasta tyttöäni!
MIKKO: Olen pelännyt itseni puolesta, mutta toisaalta myös toivonut perämiehen kiinnijääntiä, koska se toisi vanavedessään myös sinut, ennen kuin joutuisin tunnustamaan. Se tunnustus on kuitenkin tämän pienen hetken arvoinen. Kuinka olenkaan kaivannut sinua, Isabella!
ISABELLA: Niin minäkin sinua! Ethän heti kiiruhda kamarille?
MIKKO: Odotan vielä oikeudenkäyntiä. Voihan olla, että pääsette vielä takaisin merille, kun pidätte kiirettä.
ISABELLA: Muistathan, mitä meri tekee ihmisille. Tarpeitaan tyydyttämään kadonnutta miehistöä ei mahdeta ennen aamua saada kasaan. Ja tänne jäi kyllä muutenkin paljon selvittämättömiä asioita.
MIKKO: Petekö?
ISABELLA: Nyt, kun hän ei kerran ymmärrä kantaa minulle kaunaa…
MIKKO: Jäisit hetkeksi. Kai sinullakin tarpeesi on. Teen tuoretta ruokaa.
Tiedäthän, mitä sanotaan
kun menneisyys janottaa
Merivedellä makunsa on
merivedellä makunsa on
makeaa suolaa
Katumus mua pakottaa
itseni voin kadottaa
pyörteisiin, aaltoihin, pohjaan
Merivedellä makunsa on
merivedellä makunsa on
makeaa suolaa
Merivedellä makunsa on
merivedellä makunsa on
makeaa suolaa
makeaa suolaa
Miten Isabellan tarpeiden käy? Joko Pete on saanut unesta kiinni? Miksei tietosanakirjassa edelleenkään mainita Apinaorkesteria? Montako suomenkielistä kysymyslausetta voidaan muodostaa sanan ”kaktus” ympärille? Jatkoa seuraa…