Tarinamme saa viimein odotetun päätöksensä. Ajoitus oli varmaan kaikille suuri yllätys.
Peten piilopaikka, nykyisyys
Asettuineina jo yöpuulle.
KAKE: Kiitos vielä majapaikasta.
PETE: Eipä kai tässä mitään.
KAKE: Etkö myönnä, että Isabellassa olisi ollut osansa? Hänhän oli ainoa, joka tiesi kätköstäsi.
PETE: Mitä? Isabella piti sanansa. Ei rahojani ole koskaan kavallettu.
KAKE: ”– kymmenkunta vuotta vaikka joka ilta kievarissasi kierroksen –”
KAKE: Väitätkö, että suunnattomat varasi ovat kuluneet yhden kusisen kostoretken suunnitteluun?
Pete on jo puoliunessa.
PETE: Mitähän Isabellalle juuri nyt kuuluu…
Vieras makuuhuone, nykyisyys
Isabella tuo makuuhuoneeseen vieraan pojanklopin mukanaan. Unohtuu hetken päästä ihastelemaan huonetta.
AHTI: Oletpa kiinnostunut tavaroista.
ISABELLA: Merillä harvemmin tulee vastaan mitään mielenkiintoista. Saat sinäkin osasi huomiostani kohta. Mistä tämä on?
AHTI: Se on isäni. Hän sai sen lahjaksi pidätettyään sataman liikkeitä pitkään piinanneen rosvojoukon.
ISABELLA: Niinkö? En tiennytkään. …ei kai isäsi ole vain palaamassa pian kotiin?
AHTI: Äh! Hän on kuulustelemassa juuri jotain vuosikaudet etsintäkuulutettuna ollutta merikarhua. Sen verran kaivattu tapaus, että hyvä jos malttaa aamupalalle palata.
ISABELLA: …tuhopoltosta epäilty?
AHTI: Miten arvasitkaan! Olin silloin vielä lapsi. Muistan vieläkin sen kajon ikkunastani. Isä vannotti minut sisälle ja kuumuus puski huoneisiin. Luojan lykky, ettei hullummin käynyt!
Isabella laskee hypisteltävät käsistään ja vaipuu ajatuksiinsa.
AHTI: Mutta ei minua sellaiset kiinnosta! Ollutta ja mennyttä. Mitä sanoitkaan kaipaavasi meriltä tultuasi?
Isabella kääntyy, kaataa keimailtuaan Ahdin itsetietoisesti sängylle ja käy itse hajareisin päälle. Seisahtuu ja vaipuu taas ajatuksiinsa, kunnes saa oivalluksen ja tarraa terävästi Ahtia kiinni petiin painetuista ranteista. Nauraa.
ISABELLA: Minä poltin ne.
AHTI: …Mitä?
ISABELLA: Minä poltin silloin ne sataman laivat. Sinä surkeana yönä.
Ahti hätkähtää ja yrittää tukkia Isabellan suuta tuloksetta, sillä Isabellan ote pitää.
AHTI: Pysy hiljaa! Älä puhu sellaisia! Entä jos isäni palaakin kotiin ja saa kuulla? Vaarallisia puheita.
ISABELLA: Niin minä tein. Minä poltin kaiken!
AHTI: Hys! Jäät vielä kiinni.
ISABELLA: Haha! Olen huomenaamulla jo muissa maisemissa. Tiedätkö! Näin senkin päällä nipun paperia. Otan yhden ja kirjoitan sille tunnustuksen allekirjoitettuna. Tunnustan aivan kaiken, omalle kontolleni. Perämiehellä ei ole asiaan osaa tai arpaa ja saakoon huomenna vapaana miehenä jatkaa kunnialliselta tuntuvassa ammatissa anteeksipyyntöjen kera. Ja sinä saat kiitosta isältäsi selvitettyäsi tapauksen. Kohta kirjoitan!
AHTI: Kohta?
ISABELLA: Merillä alkoi tulla tylsää.
Isabella kumartuu Ahdin kimppuun.
Satama / Isabellan kansi, nykyisyys
Isabella valmistelee lähtöä. Laulaa.
Kauas laivain ulapalle seilaa
kas aikani nyt täällä tullut on
Kaihoani valtameri peilaa
vaan ruorin takaa olen kasvoton
Meren juonteet näyttää luonteet
jokaisen
Kautta rantain myrskyäni etsin
niin käänsin kivet, käänsin muutakin
alla purjeen, lautain, pinnan petsin
ol’ vahvempaa tuo sisin puutakin
Meren juonteet näyttää luonteet
jokaisen
Peten piilopaikka, nykyisyys
(Rinnakkainen edeltävä kohtaus: Isabella jää ruoriin jonnekin taustalle seilaamaan.)
Kake herää. Katselee ympärilleen, haukottelee. Mietiskelee. Alkaa hapuilla läpi taskujaan, kunnes lopulta löytää kolikon. Luo katseen nukkuvaan Peteen, empii vielä hetken. Kävelee Peten vierelle.
KAKE: Taidat kaivata tätä kipeämmin kuin minä.
Kake laskee nukkumaan jäävän Peten vierelle kolikon. Poistuu haikeasti laulaen.
KAKE:
Mistä siivet selkään saisit
vanhat haaveet tavoittaisit
mi’ ulapalla purjeita nostaa…