pieni mytty
ikävä ruokkii ikävää
raottaa rintaa
antaa äidin lämpöä
jollekin niin viattomalle, puhtoiselle
tunteista aidoimmalle
ikävä varttuu silmissä
viekoittelee herkeämättömän huomion
kuin varkain
alkaa täyttää jokaisen päivän hallitsemattomalla jokeltelullaan
jolta ei voi enää korviaan sulkea
ennen kuin huomaakaan
se löytää kantavat kädet
ja polvet,
pian jo tukea seinästä
ja villin uteliaan katseen
ja kun kädet käyvät turhiksi
kasvava ikävä löytää kahvan
sitten toisen
kaivaa sielun kaapit ja lokerot yksitellen auki
alhaalta ylös
sitä myötä kun yltää
avaa sivistyneimmätkin salvat
kätketyistä huoneista
tutkii kaiken löytöretkellään
kuin ei kotiaan jo tuntisi
saa tunkeilunsa anteeksi vauvankatseellaan
kun silmä välttää
ikävä raaputtaa hattuhyllyltä löytyneellä naskalilla
versovan sydämen juureen
”se ja se oli täällä”
0 kommenttia